Muutos

Mä aloin tässä yks päivä miettiä itteäni. Ja eniten sitä, miten oon vuosien varrella muuttunu. Se on jännä juttu. Jos vertaa esimerkiks mua muihin nuoriin, mä oon melko ujo ja hiljanen uusien ihmisten kans. Mun on vaikee keksiä sanottavaa, ku muut puhuu jo ihan täysillä. Saatan baurahtaa tai todeta jotain väliin, mutta en tavallaan pääse keskusteluun sisään. Eri asia on sitten, jos mie oon yksin sen uuden/uusien ihmisten kans. 

No, otetaan sitten toinen näkökulma asiaan. Eli verrataan mua nyt, vuonna 2014 ja mua 5-vuotiaana. Alotetaan kertomalla, että tuolloin mä vietin suurimman osan päivästäni pöydän alla. Mä pelkäsin kaikkea, ja kaikkia. Taisin jopa hieman pelätä mun sijaisvanhempia (en muista tarkalleen kaikkea, joten pyydän anteeks tätä "ehkättelyä"). Kaikki johtu siitä, etten ollu paljon ihmisten kans ollu, ja suurin osa ihmiskokemuksista oli todella pahoja. Aina kun meille tuli vieraita, tai pihalle ajo auto, mä painelin lähimmän pöydän alle piiloon. (Maailman paras piilopaikka, koska pitkät pöytäliinat). Pelkäsin ihmisten lisäks monia asioita, tuulta, poliiseja, portaita, uimahallin vedenvaihtoluukkuja(en tiiä oikeeta nimeä). En mä ollu ees tottunu syöny mitään, kunnes maistoin maailman parasta hirven jauhelihakastiketta :3 

Tähän päivään tultaessa on tapahtunu suuren suuri, hyvä muutos. Eilen kävin kaupassa, tutun kassaneidin kassalla. Ja miten mekin tutustuttiin? Alettiin vaan puhumaan. Eikä mua jännitääny yhtään. Samalla tavalla kävi Subway-myyjän kans, jonka kans ollaan nyt tosi hyviä kavereita. Mä osaan puhua ihmisille. En pelkää sitä enää. Toki mä jännitän, jännitän paljonki, mutta en anna sen estää. Oon päässy suurimmasta osasta mun pelkojaki eroon, ja edelleen jäljellä olevia yritän työstää joka päivä kun mahollista, vaikka se pahaa tekeeki. Toki terve itsesuojeluvaisto ja tuntemattomien pieni varominen on hyvä olla olemassa. 

Tähän vaiheeseen mulla tulee aina yks tosi koskettava muisto mieleen niiltä ajoilta ku olin 5-6. Se saa mut aina itkemään. En tiiä miks, kai mä vaan itekki tajuan sen, kuinka paha mun on joskus ollu, ja kuinka vaikeesta elämästä ja kokemuksista mä oon lopulta yli päässy. Mutta siis, oltiin ruokapöydässä syömässä eräs tavallinen arki-ilta. Joku meän perheestä, tais olla isoveli tai isä (ne aina vitsaili ja kiusas), joka kerto hauskan vitsin. Ja mä tunnetusti nauroin. Äiti (sijaisäiti) katto mua, hymyili ja totes "Satu, sä nauroit. Tai siis ensimmäistä kertaa sun silmätki nauro. On ihana nähä että sä oot vihdoinki onnellinen". 

Tässä vaiheessa mä en voi mitään muuta, ku kiittää. Kiittää kaikkia ihmisiä, jotka on ollu mun tukena, koko tänä aikana. Etenki mun pitää kiittää mun sijaisperhettä. En ees halua miettiä, missä mä oisin, jos te ette ois tuonu sitä huutavaa, pelottavaa kissaa mulle, ja lohuttanu mua ku tuli itku. Vaikken mä sitä joka päivä sano, se kaikki on joka päivä mielessä, ja tule aina olemaan suurin muutoksen pilari mun elämässä. Voiko tavallinen perhe tehä parempaa maailman hyväks? Pelastaa ihmisen elämän. Nimittäin mun elämän te ainaki pelastitte. Kiitos!