Heipsustarallaa taas lukijakuntani!
Mä oon kirjotellu aika paljon tänne sellasta yleistä höpinää vaan kaikesta, aika pinnallisista aiheista lähinnä. Sellasista, joihin ei sekotu minkäänlaisia henkilökohtasia juttuja tai tunteita. Tänään ajattelin yllättää teän kaikki ja vetää tän homman ihan toiseen suuntaan. Mulle itelle otsikon aihe, eli itsetunto, on hyvinkin iso juttu. Se määrittää mun elämästä ja toiminnasta hyvinki suuren osan, ja on aina määrittäny. Viime aikoina oon vaa käyttäny aika paljon aikaa pohtimiseen, että kuinka paljon mä oon aikojen saatossa muuttunut ja kuinka mun itsetunto ja itseni arvostaminen on noussut tässä muutaman vuoden sisään. Niinpä mä ajattelin kertoa teille koko stoorin alusta asti. Ready!?
Mä oon siis aina paininu itsetunto-ongelmien kanssa. Se ajatus, että mitä muut musta ajattelee ja pitääkö ihmiset mua rumana tai tyhmänä, on ollut mun päässä ehkä 90% mun ajasta. Se on määrittäny mua, mun sanoja, mun toimintaa ja asioiden ja käytöksen ulostuontia hyvin vahvasti. Mä oon todella paljon elämässäni rajottanu omaa itseäni ja persoonaani just sen takia, että on "pitäny" miettiä, mitä ympärillä olevat ihmiset ajattelee ja että sovinko nyt tähän muottiin, mihin jokainen muu ihminen mun ympärillä kuuluu. Ja vaikka mä kuinka mietin, ja rajotin, ja muutuin, niin ikinä mä en tuntunu istuvan siihen malliin. Ja syynki mä tänä päivänä tiedän; sellasta muottia/malllia ei ole oikeasti edes olemassa. Me ollaan jokainen omanlaisia, ja ikinä kukaan ei voi sopia samaan muottiin, ku toinen ihminen. Vasta tämän vuoden puolella mä olen sen oikeasti sisäistäny.
Miks mä sitten olen omannut niin huonon itsetunnon? Mun koko pienen elämän ajan, mun maailmaan on mahtunu kaikenlaista paskaa, jonka ansiosta mä vaan oon kasvanu väärään suuntaan, niin sanotusti. Kaikki alkaa jo ihan sieltä lapsuudesta. Mähän en ole saanut sellasta lapsuutta, minkä muut. Lapsuusiän rankat kokemukset ja traumat on vaikuttanu vahvasti muun muassa mun pelkoihin, joista suurimmat vaikuttaa tänäkin päivänä mun elämässä. Osittain niiden pelkojen takia tunnen olevani heikompi tai huonompi kuin kaikki muut. Pelkään outoja asioita. Asioita, joita mun ympärillä elävistä ihmisistä ihan kaikki ei ymmärrä. Usein oon niiden takia joutunu naurunalaseks ja tuntenu oloni huonoks tai oudoks. Lastenkotiin joutuminen ja uuden perheen löytyminen oli varmasti mun elämän suuri pelastus, mutta on siitä jäänyt myös huonoja fiiliksiä. Se hylkäämisen tunne, minkä koin, on ollut ihan tuskastuttavan suuri. Se tunne johtaa vielä tähänkin päivään. Ja luulenpa, että se ei koskaan täysin musta katoa.
Toinen suuri tapahtuma mun elämässä, joka on vaikuttanu muhun suuresti on ylästeen ja lukion aikainen kiusaaminen. Mulla oli yläasteelle asti vain yksi hyvä kaveri, jonka kanssa vietin aikaa. Olin siis ihan sairaan ujo ihminen, ja mun oli vaikea luoda kontakteja uusiin ja vieraisiin ihmisiin. Tähän kyseiseen ihmiseen tutustuin heti Keminmaalle muuttaessani ja meistä tuli hyvät ystävät. Noh, ylästeen ekana vuonna kyseinen ihminen vaihtoi porukkaa ja mä jäin yksin. Ei siinä, mä onneks löysin uuden porukan; mukavia ihmisiä, joiden kanssa vietin aikani jatkossa. Voi kun asia vaan olisi ollut niin simppeli. Tää mun entinen hyvä kaveri löysi kuitenkin uuden porukan ja kyseinen porukka alkoi kiusata minua ja uusia kavereitani. Kuiskailuja, haukkumista, naureskelua, vähättelyä. Sellainen lähes 10 hengen porukan alistaminen ei todellakaan tee hyvää 15-vuotiaan tytön itsetunnolle. Kyseistä touhua jatkui lukion puoleen väliin saakka.
Ne arvet, jotka tämä kyseinen toiminta aiheutti, olivat hyvin syvät. Muutuin kokonaan. Hain hyvksyntää muuttumalla. Leikkasin tukan muotoon, joita heillä oli. Ostin vaatteita, jollaisia he pitivät. Koetin vain sopeutua siihen muottiin, jossa he elivät. Koetin olla mahdollisimman hyvä heidän silmissään. Voitte kuitenkin arvata, ettei se mitään auttanut, kiusaaminen ei lakannut. Lukion puolella hain itseeni kovuutta/uskottavuutta hankkimalla lävistyksiä. Niiden avulla sain itsetuntoani hiukan kohotettua. Tunsin olevani jotain, tunsin olevani minä. Tämä oli minun juttuni. Tässä siis nyt teillekin tiedoksi, miksi moiset reiät kehossani ovat.
Suuria ongelmia oli myös noihin aikoihin perheessäni. Tuolloin tuntui, että mikään elämässäni ei luista niinkuin kuuluu. Jokailtainen ajatukseni oli "miksi minä? mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni tämän kaiken?" Kotoa muutin 18-vuotiaana. Siitä alkoi uusi elämä. Hetkeksi...
Muutin siis tosiaan Kemiin täytettyäni 18 vuotta. Ensimmäinen oma kämppä kaupungissa, uudet jutut, uusi alku. Tutustuin kemiläisiin nuoriin lähes heti muutettuani. Se oli kuin dominoefekti; ensin tutustuin yhteen, sitä kautta toiseen ja kohta minulla olikin jo melkeen parikymmentä uutta ystävää. Pidimme juhlia kämpässäni joka viikonloppu ja tunsin, että kaikki on hyvin. Vihdoin saan elää normaalia nuoren naisen elämää. Silloin tunsin itseni hetken ajan kokonaiseksi.
Vaan kuten sanonta kuuluu: ei hyvää, jos ei jotain huonoa (vai onkos se nyt toisinpäin, sama sille.) Monet ystäyyssuhteet katkesivat ennen kuin kerkesivät edes kunnolla alkaa. Porukka pieneni, ja ympärilleni jäi enää pieni porukka. Vaikka se on hyvin normaalia, en ollut ennen kokenut sitä. Tuntui kuin en olisi kelvannut, en taaskaan sopinut porukkaan. Minussa oli oltava jotain vikaa.
Lisäksi uuden porukan ja uusien tuttavuuksien mukana elämääni tuli hyvien kontaktien lisäksi huonoja kontakteja. Jouduin ihmissuhteisiin, jotka eivät olleet itsetunnolleni hyväksi. Elämääni tuli ihmisiä, jotka käyttivät minua hyväkseen, ihmisiä jotka eivät arvostaneet minua. Kestin näitä ihmisiä, koska luulin heidän tarkoittavan vain hyvää. Uskoin seliykset, olin sinisilmäinen. En tajunnut silloin kokonaiskuvaa, tunsin vain että minusta välitetään, seuraani kaivataan. Oli siinä hinta mikä hyvänsä. Suurin osa näistä ihmisistä vaikutti elämässäni useamman vuoden ajan, hiljaisesti työntäen minua syvemmällä pohjaan.
Vuonna 2016 elämästäni katosi viimeinenkin paholainen. Pitkien ihmissuhteiden lopettaminen ei ole koskaan helppoa, oli kyseessä huono tai hyvä suhde. Ei se ollut tässäkään tapauksessa. Aina suhteen katketessa tunsin kovaa syyllisyyttä. Etsin vikoja itsestäni, mietin mitä kaikkea olen tehnyt väärin. Muuttua täytyi taas, vaan mihin suuntaan tällä kertaa. Elämässäni oli onneksi tässä vaiheessa muutama vahva ja hyvä ihmissuhde, joihin saatoin nojautua. Suhteita, jotka toivat turvaa ja apua muun muassa tällaisiin hetkiin. Luojan kiitos heidän, olen vielä olemassa, näinkin vahvana.
Pienin askelin päivä kerrallaan itsetuntoni nousi. Aloin uskomaan itseeni. Pikkuhiljaa opin, etten löyä vastauksia itseeni matkimalla muita. Minun on katsottava peiliin, tutkittava kuka minä olen ja käyttäydyttävä sen kaavan mukaan. Vaikeita päiviä tuli eteen ja romahduksia sattui. Suurin hetki oli se, kun tajusin, ettei minun tarvitse meikata. Minä kelpaan sellaisena kuin olen. Tänä päivänä meikkaan ehkä kerran kuukaudessa.
Lisäksi olen löytänyt oman tyylini pukeutumisessa. Uskallan olla sen näköinen kuin olen. Uskallan pukeutua outoihin, värikkäisiin vaatteisiin, jollaisia ei muilla ole. Ja tiedättekö mitä, se tuntuu ihan sairaan upealta! Kaiken sen sopeutumisen jälkeen voin vihdoin olla se keneksi olen syntynyt ja tuoda persoonaani esille muun muassa pukeutumisen kautta. Se on vapauttava tunne.
Maailman ihanin tunne on se, ku kaiken sen itsensä haukkumisen ja epäilyn jälkeen pystyy nauramaan omille virheilleen. Esimerkiksi ku ennen kävin ryhmätunneilla, musta tuntu et aina ku epäonnistun jossain liikkeessä, mulla tulee itku. Ei musta ole mihinkään! Nykyään vedän täydessä salissa eturivissä, omalla tavallani. Jos liike ei onnistu tai menee vikaan, mä naurahan itelleni ja jatkan. Ei kukaan sitä virhettä huomaa, ja mitä sitten vaikka huomaiski, mä olen vain ihminen. Ei itseään sais ottaa niin vakavasti. Jokainen tekee virheitä. On vaikea taito oppia hyväksymään ne osaks arkea. Vaikea, mutta palkitseva taito.
Mulla on tällä hetkellä paljon tuttuja, ja vähän ystäviä. Mä en kaipaa ympärilleni paljoa ihmisiä, se vähä ja laadukas pieni porukka riittää. Ja jokainen näistä ystävistä ja tutuista on sellasia, jotka antaa mun olla sitä mitä mä oon; räiskyvä, äänekäs, ihan höppänä Satu. Näille ihmisille mä voin kertoa hyppien ja nauraen iloni ja itkien suruni. Näihin ihmisiin mä luotan ja ne luottaa muhun. Kiitos teille kaikille, että ootte olemassa. Ootte mun tuki ja turva ja mulle ihan sairaan rakkaita.
Jos joku ihminen mun menneisyydestä tunnistaa ittensä tästä tekstistä, haluan sanoa, että mä en syytä ketään. Niinku mun rakas serkku ruukaa sanoa: kaikella on tarkotuksensa tässä elämässä. Niin niillä hyvillä kuin huonoillakin kokemuksilla. Mä oon kasvanu elämässäni ihan hirveesti kaiken pahan ansiosta. Mitä mä oisinkaan ilman mun kokemuksia? Sitä saa miettiä, mut miks pitäis. Näin on hyvä. Mun kokemukset on muokannu musta just mut, ja ilman niitä mä en ois tässä ja kirjottas tätä tekstiä.
Tänä päivänä kaiken tämän läpikäyneenä voin sanoa olevani vahvoilla. Olen selvinnyt voittajana, olen päässyt huipulle. Vaikeita päiviä on, ja niitä tulee aina olemaan, mutta tiedän selviytyväni. Jos oon selvinny tänne asti, niin miksen myös tästä eteenpäin.
Tässä vaiheessa haluan sanoa jokaiselle joka kärsii huonosta itsetunnosta, että elä. Kirjaimellisesti. Älä tuhlaa sun elämää miettimällä, mitä vikaa sussa on ja miten sen korjaisit. Elä, elä sellasena ku sä oot. Oot paras just tuollasena. Et voi ikinä olla kukaan muu, eikä kukaan voi koskaan olla sinä. Eikö oo tavallaan kaunis ajatus. Sä olet ainutlaatunen. Jokainen painii omalla tavallaan itsetunto-ongelmien kanssa, mutta sen ei saa antaa pilata elämää, eikä itseään missään nimessä saa lähteä muuttamaan. Mä oon monesti miettiny, että miks ees aikoinani lähin siihen suuntaan. Kumpa vain olisin uskaltanu olla oma itseni. Uskalla sä!
"It's not the size of the dog in the fight. It's the size of the fight in the dog!" - Mark Twain
EPILOGI
Tän tekstin kirjottamista oon tosiaan miettiny jo about viikon ajan. Ensin se tuntu turhan aralta, turhan vaikeelta. Sit se alko tuntuu siltä, et entä jos ihmiset luulee et haen huomiota. Siinä vaiheessa mä muistin tän kirjotelman aiheen. Pitikö lopettaa se miettiminen mitä muut ajattelee..?
Mä suunnittelin tätä tekstiä, mietin ajaessa ja luonnostelin paperillekin. Kuitenki ku aloin kirjottaa, mä en käyttäny mitään mun suunnitelmista. Kaikki tuli vaan, tunteet vei. Tunteellista tää kirjottaminen olikin. Kerrassaan terapeuttinen kokemus. Oon paljon puhunu aiheesta ja paljon miettiny sitä, mutta vasta nyt ku sain tän puettua sanoiksi, näkyvään muotoon, mä ymmärsin monia asioita. Myönnän itkeneeni kirjottaessani tätä. Muistot tuo oman osansa siihen mutta myös se ilo, jota koen ku tajuan mistä kaikesta oon päässy elämässäni yli. Tajusin, että mä oon vahvempi ku mä luulenkaan. Mä oon kasvanu niin paljon. Ja toivon ettei tää kasvu ja kehitys jää tähän, vaan esim viiden vuoden päästä voin kirjottaa uudestaan, kuinka paljon oon ymmärtäny ja kasvanu.
Haluan vielä tähän loppuun kertaalleen kiittää teitä ihmisiä mun elämässä, jotka ootte auttanu mua vaikeina aikoina. Niitä jotka on mun elämässä ja myös niitä, joiden kanssa ei enää oikein yhteyttä pidetä. Teän kaikkien tekemä työ on ollut mulle hyvin tärkeää ja sen takia olen tässä ja näinkin vahvana.Tunnistatte itsenne tästä kyllä, tiedän sen. Kiitos koko sydämestäni!
